MEDIASATANISTIT

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuinka hommat jaetaan?

 

 Maailmassa on vaikea menestyä ilman satanismia. Tämä pätee erityisesti mediamaailmassa. Lähes kaikki menestyvät artistit ja viihdemaailman kasvot ovat satanisteja. Tätä kautta on luonnollista, että myös muut mediamaailman merkittävimmät toimijat ovat satanisteja. Ainakaan valtamediassa johtaviin tehtäviin ei voi päästä ilman klubin jäsenkirjaa.

 Kyse ei ole pelkästään siitä, että työt jaetaan satanistien kesken. Kyse on myös siitä, ettei alan hommia voi tehdä ilman satanismia. Voit saada muutaman yksittäisen keikan, mutta todennäköistä on, että ennemmin tai myöhemmin joku satanisti sabotoi touhusi. Sama pätee toki muillakin liike-elämän ja teollisuuden aloilla.

 Satanistit jakavat työt ja rahat keskenään, muiden jäädessä nuolemaan näppejään. Eivät satanistit välttämättä kavereita keskenään ole, eivätkä asiat ilmaiseksi satanistille tule. Kilpailu on kovaa joka alalla. Kerhon suhteet kuitenkin edesauttavat huomattavalla tavalla. Ei voi olettaa pärjäävänsä pelkästään hoitamalla hommansa hyvin.

 Jos joku laamanni (ei-satanisti) saa halutun pestin, on hän välittömästi kateellisten satanistien maalitaulu. Mitä näkyvämmässä asemassa ihminen on, sitä alttiimpi hän on satanistien hyökkäyksille. Siksi mediassa esillä olevat ihmiset ovat lähes poikkeuksetta kovia satanisteja. Muuten ei pärjää. Laamannin kannattaa haaveilla lähinnä tasaisesta ja onnellisesta perhe-elämästä, jossa kaikki saattaa olla kohdallaan, jos vaan onnistuu pitämään kynttiläänsä visusti vakan alla. Ammatillisessa mielessä laamannin on oikeastaan mahdotonta pärjätä kilpailussa halutuimmista työpaikoista. Sen voi mahdollistaa ainoastaan ufomainen apu jostain pilven reunalta.

 Laamannista saatetaan kyllä pitää kaverina ja kollegana, mutta hän on liian helppo uhri pärjätäkseen samoilla avuilla kuin satanisti. Laamannilla pitää olla jotain sellaista tarjottavaa, jolle on kova kysyntä ja jota satanistit eivät pysty viemään häneltä pois. Eikä sekään välttämättä riitä. Ennen pitkää laamannin bisnekset tuhotaan, jos ei muuten niin kateudesta. Jos ei halua satanistiksi, on parempi pysyä palkollisena ja vähävaraisena.

 Jos olet ikinä ihmetellyt miten viihdemaailman tähtitaivaalle nousee yhtäkkiä uusi ihminen, on kyse lähes poikkeuksetta satanismista. Huipulle ei päästä lahjoilla, vaan satanistisilla suhteilla ja uhrilahjoilla. Siksi viihdeteollisuus on täynnä karismavapaita ja rasittavia pyrkyreitä, jotka nappaavat roolit ja joiden musiikkia promotaan väsymättömästi eri medioissa. Nämä ihmiset ovat määrätietoisuudellaan ottaneet paikkansa. He ovat suorittaneet tarvittavat uhrit tai voivat uhrata itsensäkin.

 Satanistit pääsevät esille huomattavasti helpommin kuin laamannit. Jos jostain nousee oudon nopeasti uusi kyky, on hän satanisti ja vieläpä sitä sorttia, joka on valmis tekemään menestyksensä eteen mitä tahansa. Sama pätee niihin jo paikkansa lunastaneihin viihteen moniottelijoihin, jotka kerta toisensa jälkeen vievät roolit ja joiden musiikki soi radiossa taukoamatta. Ei riitä että kuulu Kerhoon. Pitää olla valmis veriuhreihin. Ja jos et tee kuten käsketään, ideasi varastetaan ja annetaan jonkun sellaisen käyttöön, joka on kuuliainen Kerhon "isoille pojille". Tai miksei tytöillekin.

 Liike-elämässä ja erityisesti mediamaailmassa projektit jaetaan satanistien kesken. Mitä vittumaisempi tyyppi, sitä paremmin menee. Ja tarkoitan tällä henkilön tekemisiä, en julkisuuskuvaa. Ilman klubin jäsenyyttä, ihminen saa olla todella lahjakas tekijä päästäkseen mukaan jaolle. Silloinkin on iso riski joutua jonkun kateellisen satanistin silmätikuksi. Liike-elämän huipulla on lähes mahdotonta pärjätä ilman satanismia. Kaikki yritysjohtajat ovat satanisteja. Omistava luokka järjestäen. Ota mikä tahansa isompi yritys ja katso sen omistajia ja johtoporrasta. Satanisteja kaikki tyynni.

 Lähes kaikki menestyvät poliitikot niin oikealta kuin vasemmaltakin ovat satanisteja. Satanismi ei ole mitenkään erityisesti sidoksissa oikeistolaisuuteen. Se on jossain määrin sidoksissa taloudelliseen hyvinvointiin, mutta ylittää kaikki poliittiset ja uskonnolliset rajat. Satanisteja löytyy niin luterilaisista kirkonmiehistä kuin muslimeistakin. Yhtä lailla punavihreistä kuin keskustalaisistakin.

 Varma merkki uuden tai vanhankin toimijan satanismista on hänen eri mediat läpäisevä läsnäolonsa. Sama kasvo nähdään televisiossa, kuullaan radiossa ja saattaapa hän kolumnejakin kirjoittaa. Miksei proosaakin tai ainakin tietokirjoja tai ns. elämäntapaoppaita. Satanistiset näyttelijät vievät roolit ja saattavat ohimennen myös levyttää, sutaista muutaman kirjan ja päästä ohjaamaan.

 Teräväkieliset stand up – koomikot ovat satanisteja järjestäen. Heillä homma toimii ja keikkaa pukkaa. Ilman satanismia stand up onkin vaikea laji. Koomikko on livenä altis häirinnälle. Sarkasmiin, parodiaan ja ironiaan perustuvalla huumorilla loukkaa helposti jotain satanistia, joka katsoo sitten asiakseen kostaa koomikolle. Sekin loukkaa jos ei ole hauska vaikka pitäisi olla. Tylsä koomikko saattaa yhtä lailla herättää raivoa.

 Satanismin avulla stand up -koomikot paitsi turvaavat selustansa, myös parantavat aktiaan. Vähän raakaa lihaa ja mustaa magiaa peliin, niin järki leikkaa ja muisti toimii. Parhaassa tapauksessa myös yleisö on voitettu puolelle jo ennen esitystä.

 Suurin osa tv-kokeista on satanisteja. Mitä enemmän ruutuaikaa, sitä pahempi satanisti. Otetaan joku Hans Välimäki. Hänen ohjelmissaan kokkaaminen on kuin suurta taidetta. Välimäki alansa armoitettu mestari.

 Kamera kuvaa kun Välimäki kävelee leuka pystyssä torille tai markettiin ruokaostoksille. Hevi-osastolla Välimäki osoittaa näkemyksensä valitsemalla huolellisesti sieltä täältä tomaatteja ja muita ateriansa raaka-aineita. Tavallinen kuolevainen ei näe tomaatteja samalla tavalla kuin Välimäki, jonka haukankatse poimii vihannnestiskiltä parhaat yksilöt. Baskeri päässä ja huivi kaulalle kietaistuna hän on kuin pöyhkeä pariisilainen taidemaalari valitsemassa öljyvärejä tulevaan suurtyöhönsä. Vain paras on kyllin hyvää.

 Välimäen on syytäkin esittää alansa ammattilaista. Onhan hän tuonut ammattitaitonsa kaiken kansan arvioitavaksi television välityksellä. Hän ei kuitenkaan saa ohjelmaa, koska on hyvä laittamaan ruokaa. Hän saa ohjelman, koska on satanisti. Kerhon jäsenyys on se, mikä erottaa jyvät akanoista. Media-alalla kärjistetysti, mutta sama tulee ennenpitkää eteen ala kuin ala. Riippuu siitä kuinka ylös on ajatellut uraputkeaan kiivetä. Mitä enemmän joku siis on esillä mediassa, sitä varmemmin hän on satanisti. Ei pelkästään se, että aikaisemmin yksioikoisena pidetty ihminen kykenee tuottamaan monenlaista materiaalia, vaan myös se, että hän saa äänensä julki.

 Otetaan Jethro. Yhtäkkiä koko kansan tietoisuuteen ponnahtanut kiinteistövälittäjä Turusta. Satanisti mikä satanisti. Soitteli minullekin 2010 ja tarjosi palveluksiaan. Eikä siinä mitään, olkoon mikä on. Mutta satanisti Jeti on, se on fakta. Ja varmasti päättänyt myös hyötyä kerhon jäsenyydestä. Esillä oleminen edesauttaa kaupan tekoa, kaikkihan sen tietävät. Se on myös toisen satanistin, Vesa Keskisen elämänpituisen mediaperformanssin tarkoitus. Mainostaa Tuurin Kyläkauppaa.

 Tai Jungner. Otetaan Jungner. Mies nousi pystymetsästä Ylen pääjohtajaksi. Silkkaa satanismiaan. Minulle ei ainakaan ole ikinä selvinnyt mikä on tämän miekkosen erikoisosaaminen? Mikä muka tekee hänestä niin erikoisen? Ei mikään muu kuin satanismi.

 Tai Cheek, jonka menestys perustuu satanistiseen massapsykoosiin. Cheek joutuu vielä maksamaan kovan hinnan keinotekoisesta menestystarinastaan. Hänen uransa on kokeilu; kuinka paljon ihmisten mieliä voidaan manipuloida? Miten kenestä tahansa saadaan tehtyä supertähti. Tarinaan kuuluu myös syöksykierteen-omainen pudotus tähdistä katuojaan. Ja lopulta varmasti ennenaikaiseen hautaan. 

 Otetaan joku Jippu. Nainen, jonka sydän on tehty vanhasta aaltopahvista. Uskovaista esittävä satanistinen laulajatar ja evankelista, joka muiden kirkkoon soluttautuneiden satanistien rinnalla toteuttaa mitä pahinta jumalanpilkkaa.

 Otetaan kuka tahansa UMK-voittaja. Pelkkiä satanistisia turhakkeita... En ala nyt tässä luetteloimaan kaikkia satanistisia laulajia, juontajia, tuottajia ja taiteilijoita. Mitä tulee media-alaan, lähes kaikki ovat satanisteja.

 

 

 

 

 

Rive ja Randell

 

 Olen itse kouluttautunut media-alalle, tv- ja elokuva-alan tuotannollisiin tehtäviin. Alan hommia en ole kuitenkaan päässyt tekemään. En tietenkään, koska en ole satanisti. Onhan se minulle sanottukin moneen otteeseen: Ei sinusta tuottajaa tule ilman kerhoa. Miten muka pidät puolesi satanisteja vastaan?

 Toisaalta minulle on väitetty, että nimenomaan tuottajana olisin voinut pärjätä, koska siinä ei tarvitse olla luova. Tuottajan ei tarvitse luoda. Olenhan laamannina pelkkä fluorilla myrkytetty tylsämielinen vätys. Ei minulla leikkaa, enkä pysty keskittymään vaativiin kirjoitushommiin. Näitä kotisivuni kirjoituksia kykenen tuottamaan, koska näissä kyse on lähinnä muistamisesta. Minun ei tarvi nauttia verta ja lihaa kyetäkseni kertaamaan jo tapahtunutta. Junttaan tekstit läpi parikymmentä kertaa ja niistä tulee luettavaa materiaalia.

 Joskus minuakin autetaan. Huomaan vain näppäileväni mitä mieleen juolahtaa sitä sen enempää ajattelematta. Pian olenkin näpytellyt monta sivua muistamatta yhtään mitä olen kirjoittanut. Samalla tavoin näkymättömät voimat auttavat satanistejakin säveltämään, kirjoittamaan, maalaamaan, mitä vaan.

 En pidä tästä. Vaikka se kuulostaa kivalta tavalta saada juttuja aikaiseksi, jää siitä ontto tunne. En hyväksy sitä, että joku kirjoittaa kauttani. Kirjoittakoon itse ihmisen muodossa mitä haluaa, turha siihen minua on sotkea. Tai jos sotkee, niin tehköön sen sitten niin hienovaraisesti, etten huomaa koko asiaa.

 Kun en päässyt media-alan hommiin enkä paljon muuallekaan, olen joutunut työskentelemään sekatyömiehenä: Rakennusapumiehenä, varastomiehenä, varamiehenä... Niinpä kirjoitan siitäkin sen mitä tiedän. Miksi säästäisin rakennusalan satanisteja? Se on kaikki sitä samaa satanismia.

 Turussa satanistien omistamat rakennusfirmat vievät keikat. Olen itse ollut töissä Jani ”Rive” Väkeväisen ja Esko Randellin omistamissa yrityksissä. Molemmat satanisteja. Molemmat ovat toki homojakin, mikä edesauttaa heidän pärjäämistään. Satanistinen homomafia jyllää. Väkeväinen ei osaa rakentaa, eikä Randell rakennuttaa, mutta silti molemmat vaan pärjäävät. Joku kunnon mies hoitaa työnsä viimeisen päälle, eikä silti saa välttämättä toimeksiantoja sen vertaa että firma pysyisi pystyssä. Satanistit jakavat työt keskenään.

 Rive piti minua töissä, koska halusi hyötyä minusta. Olin hänen kauttaan Randellin työmaalla. Muutama ammattimies sai lähteä, minä jäin. Hyvällä 13 euron tuntipalkalla. En osannut juuri mitään mutta olin ahkera. Esko Randell mulkoili minua perin epäluuloisesti. Olihan minulla ollut kiistani hänen veljenpoikansa Aleksin kanssa ja vastustin pakkoruotsia. Nyt olin pelkkä apumies, en enää satanistinen multimiljonääri, jolle Turun kaupunginjohtaja soittelee. Kunnes yhtäkkiä Esko oli päivittäin yhtä hymyä ja jopa tervehti minua. Kuulin sivukorvalla, kun paikalla käynyt Rive intti Eskolle, että hänen pitää saada osansa. Tajusin heti missä mennään. Kyse oli rahasta, jota Esko Randellille maksettiin, jotta hän pitäisi minua raksallaan hanttihommissa. Kykittyäni toista viikkoa yksin umpihomeisessa pommisuojassa, päätin ottaa hatkat. En pitänyt ajatuksesta, että palkkani maksaa sama taho, joka minua valvoo 24/7. Sama taho, joka estää minua elämästä omaa elämääni. Sama taho, joka minua hyväksikäytti jo pikkulapsena. Satanistit. Vastaa käytännön toteutuksesta sitten Supo tai kuka hyvänsä, on homman nimi aina sama. Hyötyä kustannuksellani.

 Sain myöhemmin kuulla, että Randellille maksettiin palkkani lisäksi huomattava päiväkorvaus, joka teki läsnäolostani varmaankin huomattavasti siedettävämpää. Raksalla ansaitsemani rahat olisi tuolloinen naapurini Pekka Ansio puolestaan käynyt keräämässä minulta pois, kuten hän muutaman kerran ehti tehdäkin. En tiedä pääsikö Rive hyötymään minusta muuten kuin työpanokseni kautta. Joskus valitin hänelle kuinka työvaatteeni ovat aina xxl-kokoa. Muilla on ämmää ja ällää, mutta minulle lyödään päälle kamalan kokoiset säkit. Hän sanoi, ettei ymmärrä itsekään miksi minulle pitää antaa väärän kokoisia vaatteita, mutta että niin se nyt vaan on. Oli siis selvää, että elämääni sabotoivat kovan luokan satanistit kontrolloivat asioitani myös Riven kautta. Oli parempi jäädä työttömäksi ja kotiin makaamaan. Satanisteilla ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan. Mitä vähemmän olen ihmisten kanssa tekemisissä, sen parempi heille. Randellin raksalla olisin voinut työskennellä, koska se on ilmeisesti täynnä satanisteja. 

 Tulkoon taas sanotuksi, etten ymmärrä miksi minua pusketaan raksalle töihin tai alan koulutukseen? Miksi satanistit eivät vain hankkiudu minusta eroon? Kun he kerran voivat kontrolloida elämääni läpikotaisin, mikä estää heitä eliminoimasta minua lopullisesti? Se olisi kuitenkin paljon yksinkertaisempaa ja vaivattomampaa. Ja ennenkaikkea riskittömämpää. Pahin mahdollinen skenaario satanisteille olisi, jos pyörisin julkisuudessa. Tai vaikuttaisin muuten media-alalla. Siihenhän olen itseäni kouluttanut, mutta työkseni tehnyt vain hanttihommia. Joku sanoo, että kirjoitukseni estävät minua saamasta hyvää työpaikkaa. Minkä sille sitten mahtaa. Ei se mene niin päin, että minun pitäisi suitsia sanomisiani ollakseni kelpo työnhakija. Omat toimeni ovat seurausta satanistien vainosta. Eivät syy sille. Kamalinta olisi olla satanisti ja sitä työpaikan saaminen kohdallani vaatisi. Jos näette minut ikinä poseeraamassa toinen silmä kiinni, ampukaa.

 Kun en halunnutkaan palvoa Saatanaa, valittivat jotkut Suomen johtavista satanisteista, kuinka minusta olikin nyt yhtäkkiä enemmän haittaa kuin hyötyä.

 "Sinun piti olla onnenpotku Suomelle", hän sanoi.

 "Kuka niin sanoi?" kysyin.

 Sitä hän ei tiennyt. Minä puolestani kuitenkin tiedän, että satanistit tapaavat luottaa oraakkeleihinsa. Mutta jos olenkin onnenpotku Suomelle, ei se välttämättä tarkoita sitä, että minusta pääsevät kaikki erikseen hyötymään. Eikä onnenpotku Suomelle tarkoita onnenpotkua rikkaalle satanisti-eliitille.

 Satanisteilla on oraakkelinsa, paikkansa pitävät ennustusmenetelmät, mihin lie ne perustuvat. He kuitenkin tulkitsevat näitä ennustuksia aina sen mukaan, mihin he itse satanisteina kykenevät. Ikään kuin se määrittäisi kaiken. Ikään kuin ei olisi voimia, jotka ajavat heidän ylitseen myös ihmisten maailmassa. Satanistit eivät tulkinnoissaan ota huomioon sitä, että satanismi ei ole suurin voima tässä maailmassa. Näkyvin se saattaa olla.

 

 

 

 

 

Yleishyödylliset satanistit, infrasatanistit

 

 Satanistit jakavat myös valtion ja kuntien urakat keskenään. Joku ansiokkaasti ihmisuhreja toimittanut saa parhaat urakat. Paljon tehdään poliittisia päätöksiä erilaisista urakoista, vain jotta joku saisi rikastua niillä. Tämä pätee niin tie-urakoihin, kuin myös kiinteistöjen rakentamiseen ja saneeraukseen.

 Kun yksityisessä taloyhtiössä teetetään linjasaneeraus tai parvekeremontti, on syytä olla varuillaan. On näet mahdollista, että joku tai jotkut osakkeenomistajat yrittävät sumplia urakan tuntemalleen satanistille ja hyötyä tästä yhdessä. Mitä isompi urakka, sitä enemmän ketjutusta ja kusetusta. Sitä enemmän mahdollisuuksia väärinkäytöksiin.

 On muitakin tapoja kusettaa kuin jättää verot ja maksut maksamatta. Voi myös tehdä työt huolimattomasti tai laskuttaa ylimääräistä. Eikä se siihen jää. Oletko ikinä pohtinut miksi infra-projektit ovat niin kalliita? Yhden alikulun rakentaminen saattaa maksaa monta miljoonaa. Kuntien ja valtion teettämät urakat ovat poikkeuksetta poskettoman kalliita. Joku hyötyy asiasta toden teolla. Todellista kilpailua ei ole. Satanistien toisillaan teettämistä, verovaroilla kustannettavista, osin tarpeettomistakin urakoista maksetaan ylihintaa. Otetaan Tampereen tunneli. Tai Maskun moottoritie. Joku niilläkin hankkeilla rikastuu, eikä se ole sattumaa tai rehtiä kilpailutusta. Laskun maksaa kukapa muu kuin veronmaksaja.

 Puhumattakaan suunnittelusta. Valtio ja kunnat jakavat miljoonia yksityisille yrityksille, jotka suunnittelevat erilaisia projekteja. Ilman satanismia on turha pyrkiä tälle saaliinjaolle. Sama koskee tutkimusmäärärahoja. Ei tarvi olla etevä tutkija päästäkseen nauttimaan valtion rahoituksesta, kunhan on kerhon jäsen. Jyrki Kataisen Pekka Himasella teettämä tutkimus on vain jäävuoren huippu. Ylimielisesti nämä kaksi satanistia kuvittelivat, että mikä vaan menee läpi, kuten varmaan usein meneekin. Kukapa, etenkään perheellinen, haluaa persoonansa mitätöidyksi ja uransa tuhotuksi vain saadakseen totuuden julki? On helpompi olla osa isoa valhetta. Ei se kirpaise, kun muutkin ovat mukana samassa sopassa. Kun joku sitten nostaa esiin epäkohdan, löytyy heti monta muutakin, jotka tarttuvat samaan asiaan. Suomessa se on sentään noin. Jossain vielä korruptoituneimmissa maissa epäkohdista ei kertakaikkiaan saa kirjoittaa. Edes joukkovoimaisesti. Sensuurikoneisto estää tehokkaasti epätoivottujen näkökantojen käsittelemisen. Joskus tuntuu, että kulttuurirelativistit yrittävät tätä samaa Suomessa. RKP:llä on asiasta myös vankka kokemus.

 

 

 

 

 

Kaitselmuksen silmä

 

 Muistan kun itse syöksyin satanismin syövereihin. Kerroin Samuel O'Neillille haluavani pitää silmälappua, samanlaista kuin tarujen merirosvot. Lisäksi olisin halunnut pukeutua Mikki Hiiri – aiheiseen paitaan. Olisin jopa halunnut paidan leopardi-kuosilla.

 Mistä nämä mielihalut tulivat? En osaa sanoa. Jotenkin ne minuun asennettiin. Samuel manipuloi minut haluamaan jotain, mitä en muuten olisi kuuna päivänä keksinyt haluta. Mieti nyt, silmälappua... Eihän siinä ole mitään järkeä. Terveen silmän peittäminen mustalla lapulla...

 Erilaiset satanistiset käsimerkit ja silmäposeeraukset tulevatkin satanisteilta luonnostaan. Heitä ei tarvitse niihin erikseen painostaa. Tuntuu hyvältä peittää toinen silmä ja heittää sormet reunustamaan auki olevaa silmää. Se tuntuu hyvältä, niin oikealta.

 Satanismia tuodaan esiin myös vaattein. Leopardikuosi kielii artistin olevan seksuaalisesti manipuloitu sex kitten. Mustavalkoiset vaatteet viittaavat vapaamuurarienkin suosimaan shakkiruudukkoon ja sitä kautta alisteiseen asemaan heihin nähden. Internet on täynnä tietoa ja esimerkkejä asiasta.

 Mikki Hiiren kuvat ja korvat taas ovat viittaus satanistiseen mielenhallintaan. Samuel O'Neill oli innoissaan kun kerroin teini-iän punk-bändini Juha Palon pukeutuneen keikalle Prätkähiiriksi. Cheech Marin puolestaan harmitteli, että oli suostunut elokuvassaan ”Cheech & Chong” sonnustautumaan Mikin korviin. Joku oli sitä hänelle kuvauksissa ehdottanut ja se oli kuulostanut hauskalta idealta. Hän ei ollut tiennyt. Emme mekään Juha Palossa tienneet. Mutta vaikka nykyään kaikkien pitäisi tietää mistä on kyse, sama homma jatkuu silti.

 Luulisi että viihdyttäjät kaihtavat moisia poseerauksia ja vaatteita. Nehän paljastavat heidät satanisteiksi. Mutta poseeraukset eivät olekaan tietoinen valinta, vaan tulevat sisäsyntyisesti. Sitä vaan haluaa olla valokuvassa toinen silmä kiinni. Tiedän tämän omasta kokemuksesta. Mitä tulee vaatteisiin, on sopivia tarjolla, niitä tyrkytetään tai sitten artisti kokee itse tärkeäksi sonnustautua Mikki Hiiri -paitaan. Toki kuvattavia myös kehotetaan sulkemaan toisen silmänsä, se asetellaan hiusten peittoon tai käsketään pitämään toisen silmän edessä jotakin objektia. Lopputulos on sama.

 Marionetti on eräs toistuva teema saatanallisten artistien kuvastossa. Kotimaisista alan tekijöistä mm. Chisu ja Robin on kuvattu marionetteina. Heitä kontrolloidaan ylhäältä päin. Kuvat toteutetaan usein hienovaraisesti. Ajatellaan, että niiden merkitys aukeaa vain harvoille ja valituille. Kiitos internetin, erilaisten poseerausten ja kuvien merkitykset on kaikki aukaistu. 

 

 

 Chisu: Kun valaistun

 

 

Robin: 16

 

 

 Okkultismiin viittaavia poseerauksia on muitakin. ”Silmä” on kuitenkin tunnetuin. Kun tulin satanistiksi, Chris O'Neill sanoi, että minun pitäisi keksiä jonkinlainen poseeraus, jossa ”silmä” tulee esiin. Ehdotin, että siristelisin silmiäni auringon valossa siten, että toinen silmäni on kiinni. Samuel O'Neillin mielestä idea oli mainio, Chrisin piti sitä hieman teennäisenä. Piru vieköön! Teennäisiä ovat muidenkin poseeraukset. Kyselin mistä ”silmä” oikein tulee? Chris sanoi, ettei se ole ihmisten keksintö. Kaitselmuksen silmä, the all seeing eye. Paholaisen symboli. Mikä paholainen sitten ikinä onkaan. Ihminen hän ei ole.

 Satanistit palvovat yksisilmäistä ja osoittavat näin kuuliaisuutta herralleen. He hyötyvät satanismista, mutta joutuvat myös tekemään mitä ylempänä hierarkiassa olevat käskevät. Yksisilmäistä palvovat saavat tahtonsa läpi helpommin kuin muut, mutta pelkkiä sormia napsauttamalla ei paskastakaan saa konvehtia. Kuitenkin, mitä enemmän sabotoi muita ja mielellään vielä täysin viattomia ja asiaankuulumattomia, sitä varmemmin menestyy itse. Kilpailijoiden sabotointi on itsestäänselvyys.

 Kun satanismia kerran hävetään, eikä siitä saa puhua mitään, luulisi ettei moisessa silmä-poseerauksessa ole mitään järkeä. Miksi tuoda esiin jotain, joka on niin ehdoton tabu? Mutta se onkin Saatanan tahto. Hän haluaa, että kaikki tietävät mistä on kyse, mutta ettei kukaan välitä. Että ihmiset elävät rinnan kahta räikeästi erilaista todellisuutta. Onhan satanismi nytkin kaikkialla nuoriso- ja populaarikulttuurissa. Media-alan kuvasto on logoineen ja tunnuksineen läpeensä satanististen symbolien värittämää. Mediassa paljon huomiota saavat Superbowl, Grammy-gaala ja muut isot amerikkalaiset tapahtumat ovat muodostuneet varsinaisiksi satanistisiksi messuiksi. Oli homman nimi mikä hyvänsä, ”silmä” tulee lähes aina tavalla tai toisella esiin. Samaa pätee väripariin mustavalkoinen.

 

 

 Adele

 

 

 

 

 

Club 27

 

 

I

 

 Monen viihdetaivaan tähden ura on käsikirjoitettu. Hänen elämänsä seuraa ennalta sommiteltuja askelmerkkejä. Saavuttaakseen menestystä hän myy sielunsa paholaiselle, tietäen loppunsa tulevan 27 vuotiaana.

 Vaikka suurelle yleisölle niin uskotellaankin, eivät monet tähdet kirjoita itse laulujaan. Esimerkiksi Bruce Springsteen ei ole kirjoittanut valtaosaa hiteistään, vaan ne tehdään räätälöityinä hänelle. Asia on tullut julki monta kertaa, mutta silti ihmiset eivät jostain syystä tajua asiaa tai onnistuvat unohtamaan sen. Bruce on taustajoukkojensa investointi, jota suojellaan. Bruce kirjoittaa kyllä itsekin lauluja, joista kuitenkin useimmat jäävät levyttämättä, koska ne eivät ole yhtä hyviä kuin varsinaisten säveltäjien hänelle tekemät. Joka levylle otetaan silti vähintään yksi Brucen tuotos. Hänen kuuluisimmista lauluistaan ainakin Hungry Heart on hänen itse kirjoittamansa. Brucen kaltainen con-artist on ainakin Britti-Bruce Damon Gough, joka ei Noel Gallagherin mukaan kirjoittanut juuri mitään "About a Boy" soundtrackin musiikista.

 Bruce halusi tulla supertähdeksi, joka pukeutuu kuin yleisönsä. Samuel O'Neillin mukaan ihmiset haluavat tähtien olevan erilaisia kuin he itse. Jotain enemmän. Bruce kuitenkin kelpasi ihmisille kasuaalina. Ehkä syynä olivat hänen tarttuvat ja sydämeenkäyvät kappaleensa. Ehkä myös hänen tapansa antaa konserteissaan rahoille vastinetta. Brucen oli tarkoitus alunperin kuolla Born To Run – levyn jälkeen. Tuolloin hän olisi ollut 27 vuotias. Jostain syystä näin ei kuitenkaan tapahtunut. Hänen piti kuolla muutaman kerran tämän jälkeenkin, mutta syystä tai toisesta hän sai jäädä eloon. Samuel O'Neill sanoi, että Brucea ei lopulta raaskittu tappaa, kun ihmiset olivat häneen niin tykästyneitä. Epäilen. Luultavasti Brucea ei vaan saatu hengiltä.

 Kollegojensa joukossa Bruce on halveksittu. Tämän ymmärtää, mutta häntä arvostelevat tähdet ovat itsekin keinotekoisia luomuksia, jotka toki saattavat olla musiikillisesti lahjakkaampia. Ilman satanismia hekään eivät kuitenkaan ole mitään. Bruce on tavallaan puhtaampi viihdetaivaan luomus, sillä hän on aidosti keinotekoinen – kaikessa ”rehtiydessäänkin”. Satanisteja ovat Beatlesitkin. Rollareita satanistisempaa yhtyettä saa hakea. Myös Bob Dylan on satanisti. Silti hän naureskeli Brucelle, koska tämä ei kirjoita omia kappaleitaan. Dylan itse näkee paljon vaivaa laulujensa eteen, mutta ei hän niitä yksin kirjoita. Ja tietää sen. Tosin Dylanin tapauksessa se on hän itse, joka tapailee melodiat ja sanoitukset paperille. Joku demoni vain avittaa häntä.

 Sting ei naureskellut Brucelle. Vaimonsa kanssa kahdeksan tuntia putkeen rakastelemaan kykenevä vanha geordie on todellinen muusikko. Hän tietää, hän taitaa. Sting on multi-instrumentalisti, mutta soittaa silti keikoilla bassokitaraa. Varmaankin koska sitä on niin mukava soittaa. Sting omaa kvaliteetit huippuartistiksi myös lauluäänensä suhteen. Hänen äänensä on kuin samettia. Hänellä on todella miellyttävä ja sielukaskin ääni.

 Sting on loihtinut kuuntelijoiden iloksi iskusävelmiä aina Policen unohtumattomimmista, tiukoista reggaen sävyttämistä rock-paloista nautinnollisen seesteisiin tunnelmointeihin a la Fields Of Gold. En omista yhtään Stingin lättyä, mutta hänen musiikkiaan kuullessani todella nautin siitä. Silti hänkin on pelkkä satanisti.

 Kun Dylan soitteli minulle 2010, puhelintani salakuunnellut helsinkiläinen poliisi innostui hänestä. Siinä vasta hieno mies, poliisi tuumi Dylanin valaessa minuun uskoa kovien koettelemusteni äärellä. Hän kysyi minulta suositusta Dylanin levyistä, aikomuksenaan tutustua taiteilijan tuotantoon.

 Suosikki Dylan-levyni ovat Time Out of Mind ja Love & Theft, mutta jostain syystä ajattelin suositella poliisille Dylanin 60-luvun tuotantoa, koska sieltä itsekin aloitin hänen kuuntelemisensa. Se on joko Highway 61 tai Blonde... Päädyin suosittelemaan hänelle Blonde on Blonde -levyä. Poliisi osti levyn. Kuunnellessaan sitä kotonaan sai hän teini-ikäisen tyttärensä naurut päälleen. Lauletaanhan jo ensimmäisessä kappaleessa ”everybody must get stoned”.

 On paljolti Dylanin kaltaisten laulaja-laulunkirjoittajien syytä, että monet epäkaupallisempaa rock-musiikkia soittavat indie - ja punk - bändit ovat niin huonoja. Pop-maailmassa on yleensä erikseen laulajat ja lauluntekijät. Jos sama pätisi vähemmän kaupallisissa genreissä, olisivat tuotokset laadultaan parempia. Moni bändi näet kärsii huonoista soittajista ja laulajista, tai toisaalta kehnoista biiseistä. Indiessä ja punkissa kappaleet pitää kuitenkin kirjoittaa, soittaa ja laulaa itse. Toisaalta musiikintekeminen voisi muuttua enemmän avoimen lähdekoodin muokkaamiseksi. Uusia kappaleita voitaisiin tehdä muokkaamalla versioita vanhoista kappaleista. Yhdistelemällä parhaat palat toisiinsa. Ehkä pian teknologia mahdollistaakin tämän siten, ettei tarvitse osata käyttää kuin yhtä ohjelmaa.

 

 

 

II

 

 Kun minut 2010 vedettiin väkisin satanistiksi, oli yksi tarjotuista mahdollisuuksista ryhtyä muusikoksi, rock-tähdeksi. Nimettömäksi jäänyt Samuel O'Neillin tuntema satanisti ehdotti, että tekisin diilin. Muutaman intensiivisen treeni- ja keikkailuvuoden jälkeen saisin tehdä kaksi klassikkolevyä. Tulisin isommaksi kitaralegendaksi kuin Jimi Hendrix. Mullistaisin rock-kitaroinnin. Sitten saisin surmani, mutta muistoissa jäisin ikuisesti elämään muiden nuorena kuolleiden rock-tähtien tapaan.

 Osa kappaleistani olisi vain putkahtanut päähäni. Jos näin ei olisi sattunut käymään, olisivat hovisäveltäjät kirjoittaneet sopivat laulut esitettäväkseni ja ne oltaisiin merkitty nimiini. Polkuni suosion huipulle piti oleman kivetty katu-uskottavilla käänteillä ja rock-romantiikkaa tihkuvilla anekdooteilla. Olisin ollut kuin Bruce. Bruce Hendrix. Bruce Cobain. Bruce Morrison...

 Tuo vanha satanisti harmitteli, että olin jo ehtinut ylittää 27 ikävuoden rajapyykin. Faustisen liiton tehneet rokkarit kuolivat yleensä tuon ikäisinä. Joillekin saattaa tulla yllätyksenä, että puhdasmielisinä pidetyt Kurt Cobain ja Jimi Hendrix olivat satanisteja, joiden molempien ura on satanistien laatima tarina. Heistä tehtiin tähtiä ja kuolemattomia, mutta vaihtokaupassa he antoivat sielunsa ja elämänsä. Mikä on sielu? En tiedä. Sen he kuitenkin menettivät. 

 Kurt Cobainin tarina on hieman erityinen. Sain Saatanan kautta yhteyden Cobainiin, hänen kärsiessään jossain "helvetissä". Cobain oli aikanaan tehnyt diilin, jossa hän maksoi itse Saatanan voimille kaiken saamansa avun. Eli hän ei elämässään tehnyt paljoakaan pahaa kenellekään, vaikka pääsi rock-staraksi. Näin ollen Cobainin kuoltua hänellä oli edessään moninkertaisesti tuskaisempi taival kuin muilla staroilla. Toki toisaalta Cobain hyvittää saamansa avun kuoltuaan kaiken kerralla, mutta mahtaa hänellä olla tuskaista.

 Itse kieltäydyin tarjotusta diilistä. Yritin neuvotella parempia reunaehtoja, mutta vastapuoli turhautui heti.

 ”Etkö ymmärrä, kuinka ainutlaatuisesta tarjouksesta on kyse?” minulle sanottiin. ”Niin moni tarttuu tähän sopimukseen huomattavasti huonomminkin ehdoin.”

 Niin varmaan tarttuu, mutta itse olisin halunnut tehdä neljä klassikkolevyä. Vanhana kevyen musiikin ystävänä harmittelin aina sitä, että hyvät bändit tekivät yhden tai kaksi mielenkiintoista levyä ja sitten pelkkää paskaa. Kuinka se aina meneekin niin? Juuri kun on hypännnyt itselle mieluisan bändin kelkkaan ja alkanut vannoa sen nimeen, muuttuu se joksikin aivan muuksi. Ei ole enää aitoa meininkiä, ei vastaansanomatonta energiaa. Jos yllätyksiä tuleekin, ne ovat negatiivisia. Hyvin harva yhtye tai artisti kykenee pitämään tasonsa läpi vuosien.

 ”Voit kyllä unohtaa tämän”, vanha mies sanoi. Hän ihmetteli miksen ollut kiinnostunut diilistä menestystakuulla? Mitä muutakaan minä sitten tekisin? Nyt voisin olla legenda. Myös Samuel O'Neill pui asiaa näennäisen harmistuneena. Hän inhosi rokkia, ja oli vain tyytyväinen, etten ryhtynyt uralle.

 On ilmeisesti riskaabelia jatkaa ja jatkaa faustisen liiton solmineen artistin uraa ja elämää. Sijoitus kärsii kun ihmiset menettävät kiinnostuksensa. Artistin ennenaikainen kuolema on olennainen osa tuotekehitystä. Enemmän merkitystä on sillä, että ohjelmoituna robottinakin minusta olisi tullut epävakaampi vuosi vuodelta. Olisinkin saattanut yhtäkkiä herätä unestani ja ryhtyä tiedottajaksi. Ei ole järkevää pitää artistia jatkoajalla selkä seinää vasten vuosikausia. Rottakin hyökkää vain nurkkaan ajettuna.

 Taustalla vaikuttavat ja naruista vetelevät vaikuttajat eivät juurikaan arvosta artistejaan. Koko homma toimii satanismin keinoin. Lahjakkuudesta voi olla itse asiassa enemmän haittaa kuin hyötyä. Tiedostavuutta ei sallita lainkaan. Vain Cabalin (Illuminati) vihollisia - kuten Trumpia - voi kyseenalaistaa ja kritisoida. Trump on turvallinen maali. Samalla tavoin kuin ilmastonmuutos turvallinen kohde promotoida. Eikä kevyen musiikin tähtien halutakaan olevan poliittisesti epäkorrekteja. Räppärithän sitä ovat rasistisine ja naisvihamielisine sanoituksineen. Mutta 2000-luvun mediaympäristössä heidän arvostelemisensa katsotaan toisaalta rasismiksi. Kuten kaikenlainen mustien tai arabien kulttuurin arvosteleminen. Räpissä on kuitenkin ollut kantaaottavuutta enemmän kuin muissa musiikin lajeissa. Tosin harva räpppäri haluaa tai tohtii esiintyä oikeamielisenä. Ja liika älyllisyys pilaa viihteen. Samuel O'Neill sanoi ettei räppäreistä ole pelkoa ihmisten tiedostavuuden lisääjänä. Ainoa jolla oli jotain sanottavaa oli kuulemma Tupac Shakur, eikä tämäkään pysynyt elossa. 

 Sama satanistien porukka määrää melkein kaiken mitä musiikkiteollisuudessa tapahtuu. Heidän aikansa ei tietenkään riitä kaikkeen, mutta pyramidin alemmilla portailla olevat tiedottavat heitä asioista, joiden ajattelevat heitä kiinnostavan. Niin tehdään kuten he käskevät. Sama pätee muussakin viihdeteollisuudessa. Samat juutalais-satanistit pyörittävät koko paskalaitosta. Ei Bob Dylan olisi tehnyt Frank Sinatra -levyä, elleivät tätä fanittavat isot pojat olisi häntä siihen ohjeistaneet. Kuinka vanhat miehet aina pitävätkin Sinatrasta? Eikä kamalan lauluäänen omaavan Madonnan avut olisi riittäneet edes tähdenlentoon ilman satanismia. Esimerkkejä riittää.

 Rokkareiden ja muiden pitää tehdä kuten käsketään. Jos levyt myyvät, saa olla kiistanalainen, mutta ei liikaa eikä väärällä tavalla. Motörheadin Lemmy Kilmister oli väärällä tavalla. Hän keräili natsi-esineistöä ja pukeutui vanhoihin koppalakkeihin. Musiikkibisneksen valtaa pitävät juutalaiset eivät pitäneet tästä. Samuel O'Neill kertoi, että Lemmyä oltiin piinattu parikymmentä vuotta hänen natsi-fetisisminsä takia.

 "On siinä kestävä äijä", Samuel sanoi.

 Lopulta juutalaiset olivat antaneet Lemmyn olla. Vai antoivatko sittenkään? Samuelilla ainakin oli tapana puhua rehelliseen sävyyn ja silti valehdella. Jos hänen juttunsa eivät olleet enää uskottavia, hän myönsi osan totuudesta ”sen nimessä”. WTC-iskuista hän sanoi, että tiedettiin kyllä että sellainen isku on tulossa, mutta ei tehty mitään sen estämiseksi. Totuushan on, että koko isku oli sionistisen Illuminatin suunnittelema. Talot täynnä räjähteitä ja lentokoneet itse asiassa ohjuksia.

 

 

 

III

 

 Olen soittanut kitaraa ja bassoa 13-vuotiaasta, vaihtelevissa määrin vuosien varrella. Opin ensitahdit kitaraan isältäni, mutta hän ei kannustanut minua soittamaan. Sen sijaan hän yritti saada veljeäni Kallea innostumaan asiasta. Kalle oli hänelle aina rakkaampi, minä pelkkä hyödyke. Kalle sai heti kitaran sellaista pyydettyään ja meni naapuriin soitto-oppiin. Itse sain seuraavana jouluna bassokitaran. En muista kenen idea se oli, mutta isälle se sopi. Isä piti ajatuksesta, että soittaisin ns. kakkosviulua.

 Naapuriimme oli muuttanut kitaransoitonopettaja Tapani ”Poke” Mäenpää, isän siskon Railin miesystävän ominaisuudessa. Poke opetti Kallea soittamaan kitaraa ja minua bassoa. Railin poika, serkkumme Veli-Mikko Äijälä soitti rumpuja. Harjoittelimme ja soittelimme rivitalon yhteisvarastossa.

 Se oli viatonta ja kivaa aikaa. Paukutimme varastossa Poken opettamia rock-klassikkoja päivästä toiseen. Varsinainen bänditoiminta alkoi kun Jukka Rajalampi tuli joukkoomme kitaristi-laulajaksi. Bändin nimi oli ensin FX, sitten Effex, sitten Reaper ja niin edelleen. Biisit olivat yksinkertaista hevirokkia. Sanoituksissa käsiteltiin mm. pimeydessä liikkuvia, veressä uivia petoja.

 Kehityimme kaikki soittajina tiettyyn rajaan saakka. Luomuna. Kukaan nelikosta ei silloin kuulunut kerhoon. Tätä nykyä kaikki muut paitsi minä. Veli-Mikon musiikillisen kehittymisen katkaisi hänen isänsä Tuomas Äijälä, joka oli opettanut poikaansa soittamaan rumpuja. Tuomas ei kuitenkaan pystynyt käsittelemään sitä, että yhtäkkiä "Vellu" tiesi häntä enemmän 60-luvun bändeistä ja oli muutenkin saanut Pokelta vaikutteita. Muistan kun kuuntelimme Vellun kanssa Poken vanhoja vinyyleitä tämän ollessa poissa. Vellu oppi nopeasti kappale kappaleelta Edgar Winterin levyt ja suositteli niistä minulle parhaita paloja. Sitten yhtäkkiä hän ei ollut enää lainkaan kiinnostunut kuuntelemaan musiikkia. Ei uutta eikä vanhaa. Tuomaksen satanistiset loitsut tekivät tehtävänsä. Olihan Vellu muutenkin ollut koko perheen hölmöläinen. Se yksi jota ei vedetty Kerhoon. Se yksi joka sai kärsiä, jotta muut saisivat olla rauhassa. Ihmis-patteri. Tuomas ja Raili käyttivät Vellua Pirkkalassa jossain sessioissa, joiden luonnetta Vellu itse tuskin edes muistaa.

 Omaa kehitystäni sabotoi isäni Rauno, joka halusi tasapäistää minua isoveljeni Kallen kanssa. Rauno näki minut ylimääräisenä: Äpäränä; Uhrilampaana, josta ei kuitenkaan päässyt eroon. Kun halusin ostaa kunnollisen bassovahvistimen, Rauno esti tämän. 

 "Onko se sitten oikein, että Kallella on vain 20 wattinen ja sinulla 200 wattinen? Eihän Kallen soitto kuulu sitten ollenkaan. Herää, saatana!"

 Raunon mukaan yritin kiristää häntä ostamaan Kallelle isompi vahvistin. Sanoin että jos hän ei ostaisi sitä, voisin ostaa senkin omilla kesätyörahoillani. Rauno kaiveli rahapussiaan ja sanoi ettei hänellä ole nyt rahaa vahvistimeen. Katsellaan loppukesästä, hän sanoi pelaten itselleen aikaa. Mitään uutta vahvistinta hän ei ikinä ostanut. Kuittaili toki minulle, että vieläkö aion ostaa sen "kaapin", kuten olin uhonnut? Jostain syystä asia ei enää kiinnostanut minua. Kuten ei kohta koko soittaminenkaan. Raunon mielestä investointi kunnollisiin soittokamoihin oli turhaa, koska meistä ei kuitenkaan tulisi mitään. Ja koska Kallella ei ollut, ei minullakaan saanut olla.

  Kun tapailin ensimmäistä kertaa kitaraa, olin vasta ala-asteikäinen. Isä ei pitänyt siitä, mutta Kalle sai kitaran saman tien kun sitä keksi pyytää. Kerran harjoittelin Kallen kitaralla Megadethin "High Speed Dirt" - kappaleen introa. Isä kehotti minua keskittymään pelkkään bassoon. Häntä pelotti, että soittaisin paremmin kuin Kalle, jonka eteen Rauno oli sentään tehnyt töitä satanistisen poikaystävänsä kautta.

 Isä ei halunnut minun tekevän mitään koska Kallekaan ei tehnyt. “Tee Kallen kanssa”, hän sanoi. Mutta kun ei Kallea kiinnostanut. No, pian opin itsekin olemaan kiinnostumatta mistään. Kalle oli Raunon mielessä tärkeämpi. Minä olisin voinut olla sellainen koominen sidekick. Mutta ei se mennyt niin. Kalle ei kyennyt olemaan se poika jonka Rauno olisi halunnut. En minäkään, vaikka toki yritin parhaani häntä miellyttää. Rauno usutti Kallen kimppuuni: Ota kiinni sieltä mistä vaan saat päästäksesi niskan päälle. Kalle kyllä yritti parhaansa mukaan mustamaalata minua. Kääntää ihmiset minua vastaan, onnistuikin tässä jossain määrin. Mutta pilasi samalla oman maineensa ihmisten huomatessa hänet valehtelijaksi ja paskanpuhujaksi. Laamannina Kallen valheilla oli lyhyet jäljet.

 Murrosiässä aloimme molemmat vihata Raunoa, joka tuli lomilleen aina pilaamaan rauhallisen arkemme. Vaikka äiti Kaija haukkui Raunoa minkä vain ehti, kääntyi hän nopeasti myös puolustamaan tätä. Myös me veljekset unohdimme kaunamme Raunoa kohtaan yleensä nopeasti. Raunon satanistinen poikaystävä loitsui meidät ihailemaan Raunoa varauksetta. Rauno tarvitsi jonkun jota kiusata, mutta myös tukea kotijoukoiltaan.

 Olin Kallen kanssa hyvissä väleissä 16-vuotiaaksi. Sen jälkeen Kalle katkeroitui ja teki minusta syntipukin ongelmiinsa. Kaikki oli minun syytäni. Kalle punoi juonia saadakseen ihmiset vihaamaan minua. Näyttääkseen hyvältä rinnallani. Muutaman kerran vuosien varrella hän tilitti, miten ei itsekään ymmärtänyt vihaansa minua kohtaan. Mistä se oikein kumpusi? Miten hän ei kyennyt kontrolloimaan itseään: Mitä kivempi olin häntä kohtaan, sitä enemmän hän minua vihasi. Jos kohtelin häntä töykeästi, alkoi hän kärttämään lupausta, että en puhu hänestä mitään pahaa. Hän tiesi mitä itse teki, ja halusi mielenrauhan. Lupauksen. Kerran kestitsin Kallea Tampereella koko viikonlopun. Ryyppäsimme, polttelimme ja kävimme Lukon pelissä. Kiitokseksi Kalle kusi päälleni kun olin nukkumassa. Myöhemmin hän sanoi ettei tiennyt miksi toimi niin. Kaiketi se oli satanistien manipulaatiota, jolle Kalle oli erityisen altis, kun oli tottunut jo ihailemansa Rauno-isän usuttamana kampittamaan minua. Olisin tyytyväinen jos hän kuolisi. En aio osallistua hautajaisiin.

 

  

 

IV

 

 Poke Mäenpää toimii tätä nykyä puutarhurina Ylöjärvellä. En tiedä soittaako hän yhä ammatikseen kitaraa. Tamperelaisena muusikkona hän liikkui samoissa porukoissa Kummelin tyyppien kanssa. Olipa hän Timo Kahilaisen kanssa samassa bändissäkin. Muistan hänen olleen innoissaan Kummelista heidän aloitettuaan tv-uransa.

 Tultuani satanistiksi 2010, Heikki Silvennoinen taustoitti minulle Poken tarinaa. Miten Poke oltiin yritetty saada mukaan satanistiksi. Hieman poikkeuksellisesti hän oli saanut taikavoimat avukseen jo ennen kerhoon liittymistään, yllykkeeksi.

 Yhtäkkiä musiikki alkoi soida Poken päässä ja hän ryhtyi kirjoittamaan lauluja. Ja hyviä lauluja kirjoittikin. Kultasiipi ja Länsirannikolta tuulee voisivat hyvin olla osa suomirockin kaanonia. Sitten Pokelle esitettiin 64 000 dollarin kysymys: Haluatko jatkaa tätä hyvin alkanutta matkaa kohti tähteyttä?

 Hän kieltäytyi. Silvennoisen ilonpilaajaksi ja seuranpetturiksi mainitsema Poke ei ollut kiinnostunut tähteydestä eikä varsinkaan satanismista. No, kun ei niin ei. Valinta oli hänen omansa. Vaikka eipä Poke Silvennoisen mukaan ollut ikinä muutenkaan haluttu bändikaveri, koska oli melkein kalju ja lähes raitis. Nyt hänen muistinsa pyyhittiin, eikä hän varmaan vieläkään tiedä, että häntä ikinä on kerhoon pyydettykään. Mutta miksi Poke haluttiin niin kovasti kerhoon? Miksi minut siihen niin kovasti halutaan?

 Olin varhaisessa murrosiässä näytellyt paikkojani naapurin Raili-tädille. Poke seurusteli tuolloin Railin kanssa ja todisti vierestä tätä touhua. En tiedä miksi halusin näytellä itseäni Railille? Mistä olin tuollaisen ajatuksen päähäni saanut? Ehkä sillä oli jotain tekemistä Railin pedofilian kanssa. Emme ikinä juurikaan käsitelleet asiaa, mutta Raili kyllä levitti sitä ympäriinsä. Muistan kerran kun Raili sanoi haluavansa puida tätä juttua minun ja Veli-Mikon kanssa. Kun sitten olinkin valmis siitä puhumaan, oli se liikaa Railille. Olin liian ronski. Hän pyyhki muistini ja myös Veli-Mikon, jota asia oli jäänyt vaivaamaan, vaikka en minä hänelle kyrpääni esitellyt. Omaa pedofiliaansa Raili ei pysty käsittelemään. Onhan helpompi puhua pahaa muista. 

 Myös Poke levitti minusta huhua paljastelijana. Heikki Silvennoinenkin oli kuullut asiasta. Nyt 2010 tuo vanha käsittelemätön asia nousi pöydälle ja riidanaiheeksi. Poke oli myös kuullut ne valheelliset paskajutut, jotka Sampo Axelssonin jengi oli laittanut kiertoon. Hän suhtautuikin minuun halveksuen. Sihisi ja vittuili puhelimeen. Emme olleet nähneet sitten 90-luvun alun, hänen erottuaan Railista ja muutettuaan pois naapuristamme. Ihmettelin miten hän voi vihata minua niin paljon?

 Elämääni kontrolloinut Samuel O'Neill ehdotti, että voisin kostoksi sabotoida Poken istutukset. Hänen elinkeinonsa. Sampo Axelssonin levykokoelmaa ei voitu tuhota, mutta Poken pensaat voitiin. Poke ei näet ollut liittynyt kerhoon, mikä oli jo itsessään kyllin hyvä syy vainota häntä.

 Poken istutukset tuhottiin tilaustyönä. Soitin Pokelle, joka vaikutti masentuneelta. Tulin yhtäkkiä tuntoihini. Mitä sitä riitelemään. Halusin korvata puskat ja niin tehtiin. Poke sai sen verran rahaa, kuin arvioi menettäneensä. Asiasta kuullut serkkuni Veli-Mikko oli tuohtunut. Miksi annan Pokelle rahaa, mutta hänelle en? Selitin asian hänelle myöhemmin, mutta en ole varma uskoiko hän minua. Tässä tulee taas ilmi, miksi rahaa ei kannata jakaa ympäriinsä. Pyytäjiä riitttää. En oikeastaan edes muista miksi alunperin olin Pokeen yhteydessä 2010. No väliäkö sillä.

 Poke kertoi ihmetelleensä aina mitä oikein näki Railissa ja miksi oli yhdessä tämän kanssa? Minä olin ilmeisesti se syy ja se harmitti häntä. Että hänen piti olla Railin kanssa, jotta minä oppisin soittamaan bassoa ja saisin soittaa bändissä. Kun Poke tiedosti tämän, hän varmaankin tiedosti myös Railin satanistiksi. Ei vain halunnut puhua asiasta. Monia muitakin on vituttanut se, että asiat jotenkin salaperäisesti pyörivät minun ympärilläni. Silti en pysty mihinkään. Minua voidaan myrkyttää ja tehdä tyhjäksi mitä sitten yritänkin. Mahdollistetaan kaikenlaista, jota ei sitten pysty lunastamaan. Ainakaan ilman satanismia. Eikä kyllä senkään kanssa. Ehkä tämä koko tarina on vain yksi iso vitsi. Joskus se minua naurattaakin, joskus taas ei.

 Heikki Silvennoinenkaan ei pitänyt Raili Äijälästä. Hän ihmetteli miten Poke oli langennut moiseen noita-akkaan. Vanhana Tiia-noidan oppilaana, Raili noitui Timo Kahilaisenkin ihastumaan itseensä. Raili myös möi kuolleen isäni postimerkkikokoelmasta kaikki arvokkaat merkit tienaten tällä arviolta 20 000 euroa, mutta se ei kuulu tähän.

 

 

 

V

 

 Heikki Silvennoisen ja Mikko Kuustosen 90-luvun yhtyeestä, Q-Stonesta piti tulla menestys. Olivathan Silvennoinen ja Kuustonen satanisteja. Muista yhtyeen jäsenistä en tiedä. Pojilla ei ollut kuitenkaan riittävästi tarmoa luotsatakseen bändinsä kohti mainetta.

 Silvennoiselle sanottiin, että hänestä voisi tulla Euroopan tasolla klubiluokan blues-artisti, joka elättäisi itsensä mainiosti musiikillaan. Maailmantähteydestä hänen oli turha haaveilla. Ainakaan ilman hittiä. Silvennoisen pitäisi kuitenkin kiertää samaa blues-tahkoa vanhaksi äijäksi, ennen kuin hänet tunnustettaisiin laajamittaisemmin mediassa ja sitä kautta harrastajien ja suuren yleisön kautta. Oli parempi, että hänestä tuli Kummeli. Unohtumaton sketsisarja on hauskuuttanut suomalaisia 90-luvun alusta lähtien. On hyvä kysymys, mistä ne kaikki hauskat ideat ovat lähtöisin? Ei Silvennoinen niitä itse ole kehitellyt. Tai Kahilainen, tai Heikki Hela. Kyllä se on joku demoni, joka Kummelinkin sketsit on kirjoittanut.

 Lahjoitin muuten kahden miljoonan stipendit kummeleillekin, sekä Q-Stone – yhtyeen jäsenille. Kiitokseksi tästä Mikko Kuustonen soitti minulle ja pelleili kustannuksellani laittaen minut laulamaan kappaleitaan hänelle. Olinhan joskus maininnut Kuustosen soolotuotannon guilty pleasure – suosikikseni. Satanisti-Kuustosen näkee tätä nykyä television viihde-ohjelmissa nauramassa tyhjää. Ei siinä mitään, mutta voisi hän välillä vakavoitua ja käydä vaikka kiertelemässä kehitysmaita etsimässä inspiraatiota uusiin lauluihin. 

 

 

 

VI

 

 Muutama vuosi sitten lopetin soittohommat ja myin kaikki soittokamat turhauduttuani koko touhuun. Sain todella tarpeekseni. Hauskasta harrastuksesta oli tullut ankea jokapäiväinen riesa, joka ei johtanut mihinkään. Tekemistäni häirittiin niin paljon, etten oppinut soittamaan omaa biisiäni, vaikka harjoittelin sitä yli vuoden, joka päivä monta tuntia. Kyseinen kappale, Victory or Death, kertoo Illuminatista, Chris ja Samuel O'Neillistä sekä muista kohtaamistani satanisteista. Se ei ole erityisen hyvä, eikä niin vaikeakaan, mutta silti sen oppiminen vaikutti mahdottomalta. Ilmeisesti tämän kaltaista motoriikkaan perustuvaa toimintaa on erityisen helppo sabotoida. Se kun ei jää päähän tai käsiin ihan noin vaan. Minun kohdallani kyse oli myös siitä, kuinka ihanalta jokapäiväinen stressaamiseni asian suhteen minua piinaavista satanisteista tuntui. Sen täytyi olla aivan ihanaa.

 Vedin johtopäätökseni. Antaa olla. Treenaaminen ei ole minua varten, eikä toisaalta laadukkaisiin kamoihin perustuva soundin metsästyskään. Hyvällä kitaristilla on molemmat osa-alueet hallussa. Yritin kirjoittaa kantaaottavia sanoituksia, mutta ei kukaan sellaisia jaksa. En itse ainakaan esim. Rage Against The Machinea kuunnellessani välitä sanoituksista. Vanha kaverinikin sanoi, ettei musiikkia kuunnellessaan halua tulla valistetuksi.

 Oli hyvä päätös lopettaa soittaminen kokonaan. Vähän se kirpaisi, mutta teki elämästäni huomattavasti laadukkaampaa. Olen muutenkin tykännyt enemmän kuunnella kuin soittaa itse. Unelmat rokkitähteydestä olivat ehtineet haalistumaan vuosien varrella. Olisin kyllä halunnut olla soittaja, mutta kun sitä ei minulle suotu, niin yritän sitten tehdä jotain muuta.

 Eihän levyjä enää edes osta kukaan. Itse olisin halunnut rikastua musiikilla. Mutta kun ei, niin ei. Se on vaan siinä että kun ei veri maita, niin sitten ei soittokaan kulje. Olkoon sitten niin. Laulujen kirjoittaminenkin olisi omalta osaltani ollut lähinnä sitä, että odottelen milloin joku hieno melodia sattuu putkahtamaan päähän. 

 Musiikkibisneksen uudet tuulet eivät alkaneet puhaltamaan huonoon aikaan ollenkaan. Asioiden oli aikakin muuttua. Suuri mullistus on ollut se, että nykyään kuka tahansa voi äänittää ja tuottaa levyn kotonaan huokeasti. Se on demokratisoinut alaa. Kuka vaan voi julkaista laadukasta musiikkia. Siitä on runsaudenpula. Tämä johtaa siihen, että joku aivan kämäinen bändi saattaa menestyä, jos sattuu tulemaan esiin oikeaan aikaan. Mikä tahansa voi toimia. Siinä on sama efekti, kuin että jos peruskansa ottaisi hipsterien kulttuurin omakseen, etsisivät edelläkävijät nopeasti jotain muuta. Se voisi olla mitä tahansa. Aito hipsteri ei kuitenkaan lähtökohtaisesti halveksu koko kansan suosikkeja, vaan käsittelee jokaista artistia objektiivisesti. Wannabe-hipsteri sen sijaan naureskelee massoille, koska on epävarma itsestään ja omasta maustaan. Aito edelläkävijä on kiinnostunut uusista asioista. Ei siitä mikä on trendikästä.

 Hipsterismi on siinä mielessä hauska ilmiö, että juuri hipsterit ovat niitä, jotka keksivät kategorisoida ja luetella kaiken lokeroihin. He eivät kuitenkaan osanneet arvata tulevansa itsekin luokiteltua. Se on ihan sama mitä tekee, aina lopulta joku keksii sille nimen. Jotkut termit jäävät elämään, jotkut eivät.

 Moni vihaa hipstereitä. Ennen kun ei oikein tiedetty mitä ne ovat, ei niistä osattu sanoa mitään. Mutta nyt kun ne tiedetään ja ne on luokiteltu, osataan niitä pilkata ja inhota. Vähän sama kuin juppien kanssa oli aikoinaan. He kokivat varmasti olevansa niin kasuaaleja, ettei heitä voi luokitella. Mutta ei se niin mene. Ei ole mitään normaalia, vaikka jotkut niin ajattelevatkin. Kukaan ei ole normaali, vaan kaikki voidaan luokitella.

 Hipsteriys on ongelma sellaiselle, jolla on kaikki hipsteriä. Musiikki, vaatteet, kulkuneuvot ja niin edelleen. Moni on rakentanut koko elämänsä hipsteriyden varaan tajuamatta olevansa klisee. Osa hipstereistä osaakin häivyttää hipsteriyden näkyvimmät tunnusmerkit itsestään. He ovat krypto-hipstereitä, jotka reagoivat nopeasti ajan hengen muutoksiin. Vähän sieltä, vähän täältä. Pääasia että ei tule luokitelluksi.

 Kliseinen hipster-look syntyi kun se pääsi kehittymään kaikessa rauhassa ilman mitään pelkoa luonnehdinnoista. Look kehittyi tiettyyn mittaansa, kunnes sitten yhtäkkiä joku keksi määritelmän "hipsteri". Silloin oli liian myöhäistä paeta. Määritelmä tuli puun takaa. Toki monet hipsterit vaihtoivat kliseisimmät osat lookista pois, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Määritelmä "hipsteri" on kuin lämpöhakeutuva ohjus joka etsii kohdettaan sen uudelleen löytääkseen. 

 Samahan se on örkkien kanssa. Kun niiden olomuodolle, toiminnalle ja taustoille keksitään kerran sanat, ja ihmiset ottavat nuo sanat käyttöön, on liian myöhäistä peitellä asiaa. Mutta kun heidän olemassaolostaan ei tiedetä, ei heille yritetäkään keksiä sanastoa; määritellä heitä sanoin. Kun sanat on kerran keksitty, ne leviävät kulovalkean tavoin.

 Jos puhutaan musiikista, olen jäänyt ihmettelemään, miksei kukaan ole vielä onnistunut tekemään teknorock-levyä? Tanssimusiikkia ja kitaroita on yhdistelty ansiokkaasti, mutta vain yksittäisillä raidoilla. LCD Soundsystem on tässä meritoitunut. Samoin Primal Scream on naittanut eri tyylejä hienosti keskenään. En tietenkään tiedä kaikkia bändejä, etenkään uusimpia. Sen tiedän, ettei kitararokki tule katoamaan mihinkään, koska olen tehnyt aikamatkan vuoteen 2073 ja käynyt siellä kitarabändin keikalla. Aikalailla samanlaista se oli. Kappalerakenteet olivat hieman erilaisia. Teknosta ei ollut tietoakaan. Ihan peruspoppia se oli. Miksi pop-musiikki muuttuisikaan? Mitä piipitystä ihmiset sitten kuuntelisivat? On sitäpaitsi eri juttu että lavalla on oikea bändi instrumentteineen, kuin joku tyyppi läppärin kimpussa. Mutta aina tulee olemaan valtavirran musiikkia ja sitten erikoisempaa materiaalia alan harrastajlle.

 Hieman samoin kuin musiikkibisnes, tulee huippu-urheilu mullistumaan. Tulevaisuudessa kuka tahansa voi tehdä itsestään huipun täsmällisellä ja ohjatulla harjoittelulla, sekä erityisesti transhumanismin keinoin.

 

 Kun en voi tehdä musiikkia, ehkä saan kostonhimoni tyydytettyä kirjoittamalla. Tai ei minua tyydytä niinkään kirjoittaminen, vaan ajatus siitä, että kirjoituksiani luetaan. Kirjoittaminen voisi olla hauskaa, mutta satanistit tekevät prosessista niin hankalan kuin mahdollista. Kirjoittaessani minua häiritään, jotta en pystyisi keskittymään itse asiaan. Jokainen kirjoittamani teksti on täynnä pikkuvirheitä ja outoja sanajärjestyksiä. Ne pitää käydä kerta kerralta läpi saadakseen kirjoitukset luettavaan malliin. Sekään ei riitä, vaan kotisivujeni tekstejä sabotoidaan koko ajan muuttamalla sanoja ja niiden järjestystä. Muutokset ovat usein melko hienovaraisia. Samalla tavoin kuin vaatteisiini tehdyt muutokset.

 Edelleen en ymmärrä, miksi satanistit kiusaavat minua, kun eivät kuitenkaan pysty hankkiutumaan minusta kokonaan eroon? Koko homma on yksi iso farssi. Minun pitäisi muka ottaa roolini tiedottajana tosissaan. Voisin pitää itseäni lahjomattomana vapaustaistelijana, joka paljastaa asioiden todellisen luonteen. En ole sellainen. Minulle ei vain ole annettu vaihtoehtoja. Teen tätä työtä lähinnä siksi, että muuten tulen huonolle tuulelle. Minut siis pakotetaan tähän. Tai yritetään ehdollistaa, mutta se ei onnistu, koska olen aivan liian saamaton tekemään mitään pitkäjänteisesti. Osaan kyllä ehdollistua kaikenlaiseen hyödyttömään. Toisalta, jos saisin todellisen suojelun, olisin valmis itsekin omistautumaan työlle. En ymmärrä - en ole ikinä ymmärtänyt - miksi se mitä halutaan, tehdään mahdollisimman vaikeaksi? Ehkä ongelma on siinä, että jos olisin älykäs, tuhoaisin kaiken. Koska kaikki haisee. Kaikki on paskaa.

 Elämääni taustalta kontrolloivat "ufot" ovat tehneet elämästäni niin vaikeaa, etten pärjää ilman heidän apuaan, jota he sitten säännöstelevät sen verran, että kaikki on periaatteessa mahdollista, mutta käytännössä mahdotonta. Jos joku ihminen yrittää murtaa kuplan ja antaa minulle neuvoja, ufot torppaavat hänet. Toinen ihminen ei saa antaa minulle ratkaisun avaimia, vaan minun on löydettävä ne itse. Muutenhan olisin jo aikoja sitten noussut jaloilleni jonkun itseäni viisaamman avulla. Ja se ei käy. Minun pitäisi kuitenkin olla itse oman tarinani sankari. En vain halua olla sankari näin teennäisessä ja huonosti ohjatussa farssissa. Lähinnä odottelenkin kuolemaa, jotta pääsisin pois täältä.

 En tiedä välittävätkö ufot ihmisistä? Mitä merkitsemme heille? Asiasta voisi kirjoittaa kirjan,  mutta se olisi paljolti pelkkää arvailua. Ainakin heidän sommittelemansa kuviot sotkevat sen mitä ihmiset pitävät normaalina. Otetaan nyt vaikka ne kaikki laulut, joita rokkistarat ovat kirjoittaneet minusta. Eihän sitä voi selittää. Ei se ole normaalia. Toki yleisesti on monta normaalia. Satanistit pitävät kerhoa kaiken keskuksena, jota ei voi uhmata. Se on kuitenkin silkka valhe, jolla heidät pidetään kurissa. Oma normaalini muuttuu koko ajan. En lukitse vastauksia. 

 Ihmisiä toisesta ulottuvuudesta seuraavat korkeammat voimat, "ufot", leikittelevät kustannuksellamme, kun eivät ilmeisesti parempaakaan tekemistä ole keksineet. He voisivat laittaa homman toimimaan, mutta eivät halua niin tehdä. Meidän ihmisten pitää kärsiä vielä monta tuhatta vuotta, ennen kuin olemme valmiita siirtymään seuraavalle tasolle. Meille luodaan olosuhteet, joissa kasvamme kusipäisiksi idiooteiksi ja sitten meitä syytetään lyhytnäköisistä toimistamme. Itsesuojeluvaistonsa vuoksi ihminen ajaa omaa etuaan toisten kustannuksella.

 En siis oletakaan nauttivani kirjoittamisesta. Nautin siitä hyvänolontunteesta, joka minulle suodaan, kun hakkaan näppistä tunnin pari. Ehkä minun pitäisi todella omistautua työlleni. Olen niin laiska, etten pysty siihen. Jos olisin toisaalta ahkera, tekisin jotain kokonaan muuta. Jos pystyisin keskittymään haastavaan kirjallisuuteen, olisin parempi kirjoittaja. Tyylittelisin hienosti. Yrittäisin piilottaa asioiden merkityksiä tekstiin ja esittää asiat kaunopuheisesti. Nyt tyydyn vain runttaamaan ne jonkinlaiseen ymmärrettävään muotoon. Parempi niin. Ovathan käsittelemäni asiat usein luonteeltaan esoteerisia, enkä pysty todistamaan niiden olemassaoloa de facto. Mutta ainakin mahdollinen lukija ymmärtää mitä tarkoitan. Sehän onkin koko jutun tarkoitus. Ei runoilla ja hienostella. Tuhoamalla keskittymiskykyni satanistit siis sahaavat jälleen kerran omaa oksaansa, kuinkas muuten.

 Minulle on monta kertaa kerrottu, että ennustusten mukaan tulen voittamaan lopussa. Satanistit tietävät häviävänsä minulle. Siksi he keskittyvätkin vain piinaamaan minua niin paljon kuin mahdollista. He ajattelevat, etten parempaan asemaan päästyäni kosta heille mitään, sillä omalta kannaltani on järkevämpää olla kostamatta. Ovatko he ikinä tulleet ajatelleeksi, että kenties joku kostaa puolestani? Jos haluaisin itse kostaa kaiken kokemani vääryyden, saisi ihmisiä laittaa pinoon melko lailla. Toki minun tulisi pitää itsestäni huolta, mutta todellisuudessa en pysty siihen. Ei minulla ole resursseja pitää puoliani satanisteja vastaan. Ja jos olisi, ei minun annettaisi varmaan tehdä sitäkään. Liikaa sivullisia uhreja. Liikaa verta. Ihme että voin pitää tätä sivuakaan. Ehkä koko elämäni on virhe. Jos ihmisillä on vapaa tahto, pitäisi meille antaa samalla aito mahdollisuus muuhunkin kuin satanismiin. Oma mahdollisuuteni toteuttaa itseäni laamannina on ilmeisen ainutlaatuinen. Soisin muillekin saman. Vaikka täyttää paskaa sekin on. Ehkä paras ajatus ihmisyyteen on olla syntymättä kokonaan.

 

 

 

 

 

Satanistin luonne

 

 Kaikki satanistit eivät ole päällisin puolin lainkaan ikäviä ihmisiä. Usein juuri päin vastoin. Se pahin tyyppi vaikuttaa päällepäin mitä mukavimmalta. Hän saattaa olla antelias ja sydämellinen, vekkulikin. Silti pinnan alla pahansuopa ja kostonhimoinen. Päälle päin kiva tyyppi saattaa vain odottaa sopivaa uhria kidutettavakseen. Tämän hän sitten tuhoaa täysin ja saattaa jopa samaan aikaan esiintyä hyvänä ystävänä ja auttajana uhrilleen.

 Paatuneelle sadistille satanismi on luonnollinen tapa toteuttaa itseään. Moraalinvartijalle kaksinaamaisuus voi olla henkireikä, jonka turvin kestää omaa kaksinaista maailmankuvaa. Tekopyhä asenne on joka tapauksessa standardi. Ei kukaan asemoi itseään pahantekijäksi, koska silloin sallisi itseäänkin kohdeltavan viidakon lakien mukaan. On helpompaa kätkeytyä maskien taakse, jolloin erilaisissa tilanteissa toimiminen onnistuu luontevasti.

 Roolien vetämisestä saattaa tulla myös tapa ja tottumus. Osa satanistin olemusta. Tilanteiden vaatimat toisiaan päinvastaiset roolit muodostuvat kuin vaatekerroiksi, jotka puetaan päälle ja joista riisuudutaan. Jossain vaiheessa kerhosta paljon hyötyä hakeva satanisti joutuu tekemään valinnan. Jos jatkaa eteenpäin on muututtava ihmisenä, jotta kestää itseään. Vanha persoona on kuitenkin pidettävä. Suojakuorena. Tällöin satanistista tulee kaksinaamainen. Kaksipersoonainen. On myös niitä, jotka korostavat elävänsä veitsenterällä. He haluavat pitää homman simppelinä, jotta pysyvät itse sen perässä. Heille maailma on luontevasti taistelua olemassaolosta. Peli kovaa mutta raakaa. Pahan teille oppinut tai kasvanut satanisti katsoo olevansa luonteva osa ympäröivää maailmaa. Hänen mielessään maailma on paha, hän vain osa sitä. Hänen mielestään on parempi toimia kuin jäädä uhriksi, jos näistä kerran on pakko valita.

 Satanismi ei anna arvoa altruismille. Toiminnan on tähdättävä omaan hyötyyn ja sen saavuttaa toisten kustannuksella. Asenteeksi on omaksuttu: ”En minä ole näitä sääntöjä tehnyt, minä vain noudatan niitä.” Tekopyhä satanisti hakemalla hakee syitä viattomista uhreistaan. Hän kiduttaa heitä, koska he ovat ansainneet sen. Vaikka eivät olekaan. Mutta juuri siksi ovat, mitäs ovat sitä tai tätä. Jotain vikaa heissä on oltava. Tai vaikka ei olisikaan, on sekin vika, koska maailma on mikä se on. Satanisti tietää maailmasta enemmän kuin muut, jo se oikeuttaa. Muut satanistit ovat samaa mieltä tai vaikenevat.

 Tärkeä asia satanismissa on sen valtava merkitys ihmiselämässä. Kuinka se on läsnä kaikkialla Maassa ja ihmisten elämässä. Mutta miten siitä ei julkisesti puhuta. Siitä ei voi puhua, koska kaikki rakentuu sen varaan, mutta lähes kaikki sitä koskeva on likaista ja hirveää. Tai sitten vain hyvin laitonta. 

 

 Oletko ikinä ihmetellyt miten jotkut pysyvät nuorekkaina vuodesta toiseen riippumatta elämäntavoistaan? Syy on satanismi. Raaka liha ja veri tekevät iholle hyvää. Ne siloittavat ryppyjä ja uurteita. Monet satanistit nauttivat säännöllisesti annoksensa säilyäkseen hyväihoisina. Jäätyään lihakoukkuun, he rupsahtavat nopeasti ilman säännöllistä annosta. Jos olet huomannut joidenkin ihmisten näyttävän yhtäkkiä selittämättömästi terveemmiltä ja nuoremmilta, on syynä rituaalinomaisesti nautittu raaka liha. Usein kyseessä on ihmisen liha ja mieluusti vielä lapsen. Pikkuvauvan lihaa eivät pääse syömään kuin eliitit. Ikääntyneen satanistin tunnistaa usein poskenseudun ihon kuulaudesta. Sitten on erikseen ns. adrenokromi, jota tuotetaan kidutetun lapsen verestä. Siinä on paljon adrenaliinia ja jotain muita hormoneja. Pedofilia sekä lasten ihmiskauppa liittyvät samaan kuvioon.

 Mitä menestyneempi ja vanhempi satanistista tulee, sitä kuvottavampia juttuja hän joutuu tekemään estääkseen muita tekemästä hänelle samoja asioita. Peli kovenee loppua kohden. Siksi niin monet menestyneet ihmiset ovat onnettomia. He eivät haluaisi kohdata itseään, heidän on jo muutenkin paha olla. He haluaisivat unohtaa ja tehdä parannuksen. Se ei kuitenkaan käy. Voi tietenkin olla tekemättä mitään, mutta se tarkoittaa sitä, että on onneton. Yhtä onneton tai vielä onnettomampi saattaa tietenkin olla myös muita terrorisoidessaan, riippuu tyypistä. Sadisteille satanismi tarjoaa paljon. Asioita kuitenkin punnitaan tarkasti. Kun joku tiedetään sadistiksi, ei riitä että hän kiduttaa koiraansa tai naapuriaan. Hänen pitää tehdä suhteessa enemmän.

 

 Satanismin lisäksi maailmassa on monta muutakin näkymätöntä voimaa. Osa niistä vastavoimia satanismille. Lukemattomia tai toisaalta merkityksellisiksi nähtyjä ihmiselämiä tuhonnut satanisti saattaa tuntea salaperäisen ahdistuksen niskassaan. Tunteen jota ei pääse pakoon. Se ei tule Saatanasta. Joskus mietityttääkin, miksi Saatanan annetaan mellastaa vapaana ja sitten syytetään hänen uhrejaan? Mihin asti olemme vastuussa omista teoistamme? Ajatuksista meitä ei liene syytettävän, vaikka jokainen ihminen on oman ajatusmaailmansa vanki. Ajatukset johtavat tekoihin siinä missä ajattelemattomuuskin.

 Kieroon kasvanut ihminen saattaa olla voimaton ärsykkeiden edessä. Pitääkö häntä siitä vielä rankaista? Eikö olisi parempi päästää hänet vaivoistaan? Asiaa voisi pohtia loputtomiin. Tyydyttävää vastausta on vaikea löytää, koska meiltä ihmisiltä on viety työkalut itsemme ymmärtämiseen. Elämme heijastusten maailmassa. Pakotettuna luomaan käsityksemme ilman todellista ymmärrystä. Ehkä meditaatio voisi olla ratkaisu väkivaltaisuudesta ja impulsiivisuudesta kärsivien ihmisten hoitoon. Mene ja tiedä.

 Toimiminen huomattavassa asemassa saattaa ilman satanismia onnistua täysin moitteitta, mutta silloin ei parane jäädä kenenkään satanistin maalitauluksi. Tai käy huonosti. Taitavasti satanismia hyödykseen käyttävä ihminen saa uhrinsa näyttämään itse syypäältä huonoon kohtaloonsa.

 Kärsivällinen satanisti tuhoaa uhrinsa elämän pikkuhiljaa. Hän usuttaa uhrin pilaamaan mahdollisuutensa ja nolaamaan itsensä ja kärsimään sitten huonoa omatuntoa asiasta. Samaan aikaan satanisti voi esittää hyvääkin ystävää uhrilleen. Sen parempi hänelle. Satanistilla pitää olla vähintään yksi ihminen, ketä hän piinaa ja kiduttaa. Sijaiskärsijä. Homman voi hoitaa myös kerralla kotiin murhaamalla jonkun läheisensä tai vaikka pikkulapsen. Mitä viattomampi uhri, sen parempi. Kuitenkin huonosti käyttäytyvän ihmisen piinaaminen on helpompi puolustella itselleen.

 Yleisimmin satanistinen terrori ilmenee selittämättömänä mielipahana ja ahdistuksena. Pienetkin murheet tuntuvat valtavilta ongelmilta. Itsetunto heikkenee ilman mitään järkevää syytä. Usein satanistisen terrorin uhreiksi joutuneet - ja heitä on paljon - turvautuvatkin lopulta mielialalääkkeisiin. Niin tekee moni satanistikin. Se että olet itse kerhossa, ei tarkoita etteikö sinuakin voitaisi piinata. Ei todellakaan.

 Satanismi ei siis perustu rehtiin kilpailuhenkeen. Mitä vittumaisempi kusipää olet, sen paremmin onnistut sitä hyödyntämään. Tämä ei tarkoita että kaikki pienempiään kiusaavat änkyrät olisivat satanisteja. Ovela satanisti ei itse likaa käsiään. Hän noituu uhrinsa tekemään sen itse, tai sitten usuttaa muut tämän kimppuun. Kovan luokan satanisti Chris O'Neill neuvoi minua, että on aina parempi usuttaa ihmisiä toistensa kimppuun kuin hyökätä itse. On parempi luoda kärsimystä sinne missä ei itse liiku, jotta voi kulkea huolettomana. Chris neuvoi myös ottamaan kerhon alusta pitäen sellaisena kuin se on - satanismina. Jotkut valehtelevat itselleen ja ajautuvat masennukseen. On parempi olla sinut itsensä kanssa. Mitä sitten tekeekin. Chris sanoi myös, ettei kannata ottaa irti kaikkea minkä saa. Vain sen verran kuin tarvii. Mitä enemmän ottaa, sitä enemmän joutuu antamaan. Kerhon apu ei ole ilmaista. Sellaiset jotka eivät osaa mitään, eli jotka tarvitsevat kerhoa eniten, päätyvät ennen pitkää huonoon jamaan.

 On myös paljon satanisteja, jotka eivät havittele enempää kuin perustoimeentulon. He katsovat, ettei heillä ole edellytyksiä liike-elämään. Eivätkä kaikki halua laulajiksi ja näyttelijöiksi. Moni tavoittelee jotain muuta kuin valtaa ja loistoa. Moni on realisti. Toki hekin haluavat paremman oksan, mutta laskevat mielessään ettei sen tavoitteleminen maksa lopulta vaivaa. Saldo jää sittenkin miinukselle. On parempi rakentaa itselleen taviksen elämä ja nauttia siitä. Satanismista puhuminen ja sen julki tuleminen harmittaa erityisen paljon kahdenlaisia ihmisiä. Niitä joilla on puhtoinen imago, ja niitä jotka eivät kykene mihinkään ilman satanismia, mutta ovat sen avulla nostaneet itsensä korkeuksiin.